Jane Austen -haaste: Arkaileva sydän ja muuta Austenista

Hienoa, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia, lukija kiittää! Toivottavasti ne houkuttelevat lisää lukijoita mahtikirjallisuudelle, kuten Jane Austenin, jonka syntymän 250-vuotispäivää 16.12.2025 juhlistamme. Vaikka nyt kun selasin jo lukemiani vanhojen käännösten Austeneita, niistäkin unohtuu lukemaan pitkiä pätkiä siitäkin huolimatta, että juonet ovat jo tuttuja. Jotain kummaa koukuttavuutta niissä on. Mistä se muodostuu?

Vaikkei tietäisi, millainen uranuurtaja kirjailijana Jane Austen oli - hän muokkasi ja loi perustaa aikanaan vielä heiveröiselle ja vähän tunnetulle kokonaiselle kirjallisuuden lajille, romaanille - hänen teostensa keskeiset ominaisuudet toimivat edelleen tehokkaasti. Herkulliset henkilöhahmot ja hämmästyttävän tarkat havainnot sosiaalisista suhteista ja arkisista kuvioista sekä lempeä, mutta terävä ironia ovat edelleen nautinnollista luettavaa, josta löytyy aina jotain uutta. Jokin pieni viite on aiemmin saattanut jäädä huomaamatta, jokin pisto oivaltamatta. Ja ripeästi etenevä juoni ei ole aina ennalta-arvattava, vaikka usein (en ole lukenut kaikkia) kirjat päättyvät onnellisen romanttiseen, jopa ällistyttävän äkilliseen loppuun.  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811, suomennokset Aune Brotherus 1952 ja Kersti Juva 2020) on perusteos, jossa on kaikki kohdallaan ja tasapainossa historiallisessa ympäristössä ja aikansa yhteiskunnassa, joka tuo oman viehätyksensä tarinaan. Järki ja tunteet (Pride and Prejudice, 1813, suomennokset Sirkka-Liisa Norko-Turja 1949 ja Kersti Juva 2017) on samaa tasoa, joidenkin mielestä jopa ensimmäistä parempi. Lienen lukenut vanhemmat käännökset. 

Austenin näkökulma on naisten, mullistavaa sekin aikanaan kirjoittaa auki: millaisia mahdollisuuksia tytöillä ja naisilla oli pärjätä ja elää tyydyttävää elämää silloin, kun koulutus oli mahdotonta tai satunnaista, ansiotyö poissa laskuista ja miehet hallitsivat niin omaisuutta kuin sosiaalisen aseman määräytymistä? Puhutaan keskiluokasta tai alemmasta aatelista, joka ei ole välttämättä varakasta, rahahuolet ratkaistiin hyvällä naimakaupalla ja naisen asema turvattiin lastenteolla. Toisin kuin Jane Austenin omassa elämässä kävi. 

Jane Austen päätyi asumaan sisarensa Cassandran kanssa, sai onneksi romaaneillaan jo elinaikanaan jonkin verran tuloja ja julkista arvostusta, mutta kuoli vain 41-vuotiaana, mikä menetys kirjallisuudelle! Kaksi vielä ilmestymätöntä romaania, Arkaileva sydän ja Northanger Abbey, julkaistiin postuumisti vuonna 1817. Jälkimmäisen suomensi Eila Pennanen nimellä Neito vanhassa linnassa. Se ilmestyi 1953 ja uudestaan Paula Merjamaan suomentamana 1999. 

Kaikkiaan julkaistuja romaaneja ehti kertyä kuusi, joista luin muutama vuosi sitten Emman. Mikä ärsyttävä ihminen! Kuulemma suomentaja Kersti Juvan lempihahmo Austenilta. Emman toilailut ovat kuin Bridget Jonesin esiaste. Tai Austenin muista hahmoista rouva Bennett nuorena. Kirja ilmestyi vuonna 1815, Aune Brotheruksen suomennos 1950. Ennen Emmaa julkaistiin Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814, suomennos A. R. Koskimies).

Nyt haastetta varten luin Arkailevan sydämen. Sen päähenkilö Anne Elliot on mukavan rauhallinen ja järkevä ihminen (Emmaan verrattuna!), liiankin kiltti pitääkseen riittävästi puoliaan. Siskot pomottavat minkä ehtivät; isä, Sir Walter Elliot, ei ehdi kiinnittää huomiota muuhun kuin itseensä. Äiti on kuollut, ja lähinnä sellaista vastaa perheystävä lady Russell, joka vaikuttaa olevan ainoa, joka todella välittää Annesta. Ennen kuin Anne tapaa Fredrick Wentworthin. Nuoret rakastuvat päätäpahkaa.

Mutta yleensä viisas lady antaa Annelle kohtalokkaan neuvon: meriupseeri Frederick on nuori, varaton, tilapäisesti työtön eikä edes aatelisverinen. Liian vaatimaton hänen kultaisen Annensa mieheksi! Annen avut menisivät täysin hukkaan! Neuvo on painava, jopa painostava, Anne tottelee ja antaa miehelle pakit. 

Silti hän ei saa kapteenia pois sydämestään. Kun pari tapaa vuosien kuluttua uudestaan, jännitys tiivistyy, ainakin Annen mielessä. "He olivat nyt suorastaan samalla sohvalla, sillä rouva Musgrove oli tehnyt miehelle auliisti tilaa - heidät erotti vain rouva Musgrove. Hän ei ollutkaan mikään vähäinen välimuuri." Rouva Musgrove on Annen siskon Maryn anoppi; yksi siskoksista oli siis saatu kunniallisesti avioon. 

Nyt Wentworth on menestynyt urallaan ja vaurastunut, kuten aina suunnittelikin. Annen perhe on joutunut muuttamaan kartanostaan kaupunkiasuntoon Bathiin, sillä isän arvon edellyttämät elintavat kuluttivat varallisuuden ja kartano pantiin vuokralle. Sen ja baronetin arvonimen perisi aikanaan lähin miespuolinen sukulainen herra Elliot. Serkkumiestä ei näy eikä kuulu vuosiin, mutta yhtäkkiä hän pyrkii sir Elliotin perheen suosioon. Annea äkkinäinen lähentyminen epäilyttää, mutta lady Russell on myyty: "Herra Elliotissa yhdistyi kaikki; hyvä käsityskyky, korrektit mielipiteet, maailman tuntemus ja lämmin sydän." Jos Anne kiinnostuisi tästä avioon asti, hänestä tulisi lady! Mikä erinomaisen painava seikka saattaa näitä kahta yhteen. 

Tietenkään asia ei ratkea näin mutkattomasti. Anne tapaa muitakin "täydellisiä herrasmiehiä", perheenjäsenet kohtaavat onnettomuuksia ja muuta draamaa, ja käytösetiketti on lujilla monet kerrat (huvittaa lukijaa, joka jaksaa kiemuraisten kuvioiden seurantaa), ennen kuin romantiikkaan painottuvan loppuun päästään. Sir Elliot on yksi Austenin hassuimpia hahmoja, jonka luonne tulee kuvatuksi täydellisesti jo heti kirjan alussa. Meidän aikamme setämies!

Jane Austen oli havainnoinnin mestari ja varmasti käytti kokemuksiaan ja tuntemiaan ihmisiä  inspiroijinaan, sillä hänen oma elinpiirinsä oli pieni vaikka kanssakäymiseltään tiivis, mutta suoraan yhteyksiä on vaikea huomata (mutta niitä on kiinnostava arvailla, esimerkiksi äitisuhde on kirjoissa hyvin etäinen).

Elämäkerran mukaan Austen itse olisi ainakin kerran ollut onnettomasti rakastunut; uskon, niin hienosti hän kuvaa Annen tuntemuksia. Kirjailija ei ollut aina lempeä, vaan piikitteli ilkeästikin.  Ilmeisesti henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa vielä ronskimmin, sillä hänen sisarensa Cassandra poltti kirjeitä Janen kuoltua. Kirjallisuudesta puhutaan muun muassa keskustelussa, jossa Anne vertailee miehen ja naisen elämää ja sen kuvausta kirjoissa, osuvasti, ajankohtaan nähden: 

"Miehillä on kaikki etu puolellaan oman tarinansa kertomisessa. Kasvatus on suosinut heitä; kynä on ollut heidän käsissään." 

Kersti Juvan suomennos on hieno ja oivaltava, kuten huipputekijältä saattaa odottaa. Teoksen nimessä arkaileva on parempi sana kuin viisasteleva, muttei täydellinen suomennos sekään, en silti keksi parempaa käännösehdotusta. Vaikea rakkaus? Kiperä kiintymys? Kimurantti romanssi? 

Austenin teoksia on versioitu kirjoina ja leffoina, niistä on tehty tutkimusta ja analyysia ja vaikka mitä. Elämäkertojakin löytyy useita. Olen lukenut yhden fanifiktion, Curtis Sittenfeldin Eligiblen, joka on hirmuisen hauska, Austenia nykyajassa. Tuorein tv-sarja Neiti Austen Yle Areenassa valottaa Janen aikaa (ja kirjeiden polttoa) Cassandran näkökulmasta, perustuu Gillian Hornbyn kirjaan.  

Arkaileva sydän (Persuasion, 1817).  Teos, 2024. Suomentanut Kersti Juva.

Ensimmäinen suomennos, Kristiina Kivivuoren, ilmestyi vuonna 1951 nimellä Viisasteleva sydän.

Ohessa selailemani elämäkerta on kanadalaisen Carol Shieldsin vuonna 2001 ilmestynyt ja suomeksi 2006 julkaistu Jane Austen (Ajatus/Avain). Kirja on napakan rajattu, sujuva ja informatiivinen, olihan Shields itsekin taitava kirjailija, joka jakoi Austenin kiinnostuksen tavalliseen elämään ja sen yksityiskohtiin kirjoissaan. Maria Lyytisen suomennos toimii erinomaisesti. 

Jane Austen -haastetta vetää Tuulevin lukublogi. Lue lisää Austen-juttuja! 

#janeausten #janeausten250

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

Ester, teurastaja valittiin vuoden parhaaksi esikoiseksi Helsingin Sanomien katselmuksessa, ja se on ehdolla myös Runeberg-palkinnon saajaksi (tulokset julkistetaan 5.2.). Ansiosta! Sillä kirja on hieno, hurja ja hauska, hellyttäväkin. Tai siis Ester on. 

Ester on lihakauppiaspariskunnan ainokainen, joka imi itseensä lihan hajua jo ennen syntymäänsä. Paitsi vanhempiensa kautta, myös kotikaupungin, jota hallitsee Lihatehdas. Sen leikkeleenhöyryisiä katuja Ester oppi kulkemaan varmana ja hellittynä, isokokoisena potrana tyttönä, joka haaveili työstä tehtaalla ja perheestä. 

Jotkut saattoivat kiusata ja jopa oma äiti (jonka kohtu on kadonnut; missä kulkenee?) olla tytön edessä hämmentynyt, mutta Ester viihtyi erinomaisesti täydellisessä kehossaan, lihoissaan, joissa hän päättää suunnata valitsemalleen elämänuralle.

Esterillä on selkeät näkemykset asioista. Sikoja ja sisäelimiä hän arvostaa. "Sielu on sisäelimistä pienin ja nestemäinen", hän arvelee, "...kykenemätön elämään maanpäällistä elämää ilman laajoja kudosmassoja, jotka suojaavat sen herkkää olemusta." Sielut asuvat taivaan suuressa liemikattilassa ennen syntymää ja kuoleman jälkeen, ja kattilasta hän "saa osansa, kun sellainen pisara putoaa hänen oman kohtunsa pohjalle."

Ester tietää, että lapsen tekemiseen tarvitaan toinen osapuoli, mies. Pitkän kokeilujakson jälkeen sopiva löytyy.  

Mutta täydellinen keho pettää Esterin. Kohtu ei halua täyttyä. 

"Vähitellen häntä itseäänkin alkavat kiinnostaa tyhjät asiat. Hän huomaa niitä kaikkialla. Hän alkaa tutkia tapoja, joilla kaikki sellainen, jonka kuuluisi olla täynnä, onkin jostain sattuman oikusta jäänyt täyttymättä."

Lääkärillä käydään, tutkitaan. "Hänet avaa Kirurgi, Ester ajattelee ja hieman punastuu kirurgeja ajatellessaan. Hienoja ihmisiä, arvostettavia. Samanlaisia kuin teurastajat." 

Kirja on yllättävän täysi, vaikka sivuja on alle kaksisataa. Esterin elämäntarinan myötä se ehtii kertoa paljon tai vähintään vihjata moneen suuntaan, kirjoittajan laaja kulttuurintuntemus vahvana taustanaan. Kuiva huumori tuo muista kirjallista hahmoista mieleen Eeva Turusen Neiti U:n tai Anni Saastamoisen Sirkan.

Esteristä ei voi olla pitämättä. Eikä kirjasta, vaikkei olisikaan lihansyöjä. 

Kenelle: Tarinoita rakastaville, räväkän ystäville, satumaista sietäville, hauskutusta hakeville.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos 2025. Kansi Ulla Donner.

Kotimaisten romaanisarjojen jatkoja ja uuden alku: Karin Collins, Ingeborg Arvola, Laura Andersson

Hankolainen Karin Collins kuvaa elävästi Hangon miehitysaikaa vuosina 1940 - 1941. Kun venäläiset on saatu ajettua pois, on suomalaisilla iso työ korjata vahingot: puolet taloista on poltettu, jäljellä on roskaa ja romua; kaikki on tuhottu, mikä on ehditty.

Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan. 

Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.

Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti. 

Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Ruijan rannalla -sarjan ensimmäinen osa, Jäämeren laulu, kertoi 1800-luvun lopun ruijalaisista, joiden suomalaistaustaisia alettiin kutsua kveeneiksi. Kirja päättyi kertoja Priita-Kaisalle ja rakastetulle Mikolle tukalaan tilanteeseen: Vesisaaren vankilaan laittomasta suhteesta, sillä Mikko on ukkomies. 

Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut. 

Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa. 

Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.

"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."

Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin  nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä. 

"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."

Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.

Doris Laine on 1930-luvun nuori, jonka elämäntarina kulkee klassisesti ryysyistä rikkauksiin. Tai ainakin Helsingin Rööperistä viinatrokarin tyttärestä kotimaisen valkokankaan tähdeksi.

Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen? 

Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa. 

"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."

Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma? 

Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat...  Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä. 

"...elokuvan taika on siinä, että yleisö huomaa asioita myös alitajuntaisesti. Kaikki kuviin jättämämme viestit vaikuttavat heihin."

Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.   

"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."

Mutta voiko Doriksen taustalla tulla todelliseksi tähdeksi? Itseluottamus rakoilee vielä tytön kulkiessa ensi-iltaan punaisella matolla, jonka nauha erottaa hurraavasta yleisöstä, ja hän kokee olevansa väärällä puolella; mielessään hän on yleisössä, katselemassa ihaillen kuuluisuuksia. 

"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."

Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.  

"- Meidän täytyy aloittaa Rakkauden riivaamien ensi-iltajuhlista, sanoin. - En ole koskaan kertonut kenellekään mitä siellä tapahtui ja mihin kaikkeen se johti."

Luin kirjan innolla ja uteliaana, mutta koska monia suuntia jää auki, tarinaa on vaikea arvioida: ehkä se kertoo kirjasta hyvää, etten kykene arvailemaan jatkoa. Vai onko palasien puuttuminen vain ärsyttävää, en osaa päättää. Kirjan ja samalla sarjan aloittavan nimen perusteella tähtien tuikkeessa jatketaan. 

Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas. 

* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913. 

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi. Gummerus 2025. Kansi Jenni Noponen.

Kolme todellista elämäntarinaa Suomesta

Kolme kirjaa, jotka kertovat todellisista henkilöistä, mikä on niiden suurin arvo ja ansio. Miten erilaisia kohtaloita voi olla! Suurten kustantajien valikoimien ohella rohkaisen lukemaan välillä pienempiä tai omakustanteita, ehkä eri silmin ja kriteerein. Tarinat ansaitsevat silti tulla kerrotuiksi ja kirjojen eteen tehty työ tunnustetuksi. Historiatiedon välittymisestä puhumattakaan.

Emilin tarina meni tunteisiin. Esa Keskitalo selvitti isoisänsä veljen kohtaloa tajuttuaan, ettei miehestä ole perheessä puhuttu. Isoisä oli hyvässä asemassa kyläyhteisössä eikä halunnut Emiliä yleiseen tietoon, ei kirjoittajan isäkään. Sillä tarina on karu. 

"Lapsena olin vihainen, sillä isälle näytti tärkeältä, mitä naapurit olivat meistä mieltä, harvemmin äidin tai minun onni. Tieto Emilin kohtalosta elvytti suuttumuksen. 
Emilin isä kuoli ennen pojan täysikäisyyttä, minun suhteeni isään särkyi aiemmin. Kadotimme isämme. Vältin pohtimasta yhtäläisyyksiä liikaa."

Emilistä piti tulla hollolalaisen synnyintalonsa isäntä: nuori, kaunis, kaikkien pitämä ja rakastunut mies odotti tulevaa innolla. Mutta kun sisko teki itsemurhan ja morsian purki kihlauksen, hänen mielensä järkkyi. Pahasti. 

Vuonna 2022 kylältä löydettiin tapettu nainen, syyttävä sormi osoitti Emiliä. Hän oli tavannut naisen, riidellytkin. Olisiko hän pystynyt julmaan väkivaltaan? Virkavallan mielestä oli. Emil vangittiin, passitettiin mielentilatutkimukseen, todettiin skitsofreeniseksi. Hänet suljettiin vankimielisairaalaan Kakolaan, sitten Pitkäniemeen. Surma tapahtui vuonna 1922. Kirjoittaja epäilee todisteita taposta, alkaa epäillä omaakin mielenterveyttään. Serkun kanssa pohdittiin suvun vaiteliaisuutta. 

"Emme uskoneet kummankaan vanhempien tienneen Emilin koko kohtaloa. Olin antamassa periksi. Varmaan setä tappoi. Serkku puhui Emilistä siskolleen, joka soitti.
- Nyt kun tietää, ymmärtää jotenkin monia asioita, sisko totesi.
Mukavaa, jos ymmärtäisivät myös minua. Esimerkiksi poikani." 

Pitääkö vaikenemisen jatkua, siirtyykö näkymätön taakka kirjoittajan pojalle ja tämän lapsille? Voiko kierteen katkaista? Tämä on minusta kirjan ydinkysymys, jota kirjoittaja pyrkii selvittämään tutkimalla kaiken, minkä löytää Emilin elämästä. Emilin kerrotaan olleen "hyvä potilas", auttavainen, osin onnellinenkin, arvellaan. Mutta vaati tarinansa tulevan kuulluksi ja kerrotuksi. 

"Vaari kantoi häpeää ja isä salattua, joka kuristi. Minä olin tuntenut, ymmärsin vihdoin, lapsen pelkoa, että murhe paljastuu omaksi syyksi. Häpeä oli syvällä, en nähnyt sitä." 

Koskettava kertomus, sillä kirjoittaja laittaa itsensä likoon. Ja siksi, että häpeää ja salaisuuksia löytynee joka suvusta, lukijankin, ja niitä jää pohtimaan. Entä Emilin surullinen kohtalo tulla hylätyksi, näkymättömäksi: olisiko nykytekniikalla löytynyt todisteita taposta, olisiko kunnollinen hoito ja perheen välittäminen parantanut häntä? Emil syntyi vuonna 1889 ja kuoli 1943, ehkä kulkutautiin, ehkä nälkään: mielisairaaloihin ei riittänyt ruokaa, jota piti säästää sotilaille. Näin kävi Signe Branderillekin.

Keskitalo on kirjoittanut työkseen, mutta kirja on esikoinen: esitystapa on persoonallinen. Vaikkei virkkeiden ydintä aina ole helppo hahmottaa ensilukemalta. Loppu olisi kaivannut tiivistystä; lukijalle se erottuu tyylillisesti erilaisena kuin varsinainen tarina eikä anna lisätietoa aiheestaan.

Esa Keskitalo: Emil. Aviador 2025. Kansi Iiris Kallunki.

Leena Kiviharju syntyi ja asui Hyvinkäällä nuoreksi naiseksi saakka: hän menestyi koulussa, otti pianotunteja, hankki kielitaitoa kursseilla Euroopassa ja opiskeli lakitieteitä, luki intohimoisesti kirjoja ja hoiti kissojaan. Kunnes tapahtui jotain, mitä emme tiedä. Ainakin lyhyt avioliitto ja äidin kuolema, jonka jälkeen hänen synnyinkotinsa valtasivat sukulaiset ja vaihtoivat lukot, Leena jäi ulkopuolelle.

Leenasta tuli kirjan mukaan vuonna 2002 koditon maankiertäjä, joka liikkui pitkin Etelä-Suomea yöpyen milloin missäkin, useimmiten ulkona, myös kovilla pakkasilla. Tavaramerkiksi muodostui suuri määrä kasseja, joissa Laukku-Leenana tunnetuksi tullut nainen kuljetti omaisuuttaan paikasta toiseen. Muutama kassi kerrallaan joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin ja uusi haku, kunnes kaikki oli siirretty. Laukuissa oli vaatteita ja tärkeitä esineitä, kuten kirjoja. Eikä mitä tahansa kirjoja, vaan Tolstoita, Proustia ja muita Leenan lukemisen arvoisiksi katsomia teoksia, joita hän hankki ainakin kirppareilta. 

Leenalle tarjottiin apua: säälivät toivat ruokaa ja rahaa, vaikkei hän apua sanonut tarvitsevansa eikä ollut lahjoista kiitollinen (eikä ihmisrakas, vaikka käyttäytyi pääsääntöisesti hyvin). Vain kyyti ja tupakka kelpasivat. Muita päihteitä Leena ei käyttänyt. Joskus hänet saatiin terveydenhoitoon, akuuttien vaivojen lisäksi myös päätä tutkittiin; kirjan mukaan diagnoosiksi saatiin "pitkittynyt suru". Hän arveli sen liittyvän kissojensa menettämiseen. Lukija saattaa arvella jotain muuta, mutta jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, mitä hänen päässään tapahtui ja johti kulkurielämään. 

Asuntoa tarjottiin usealta paikkakunnalta, mutta hän ei osannut asettua. Hartola, Heinola, Hauho (jossa hän viihtyi hyvän kirjaston vuoksi), Jämsä (jota hän inhosi, samoin kuin Savoa ja savolaisia), paikkoja luetellaan kirjassa paljon. Pirkanmaallakin hän kiersi, mutta Häme oli mieluisin. Iän ja elämäntavan kuluttama Leena majaili viimeiset vuotensa Sysmässä ja kuoli vuonna 2021.

Hän piti jatkuvasti päiväkirjaa. Ketolainen kokosi niiden pohjalta hämmästyttävän elämäkerran. Tekstin kronologiassa on osin sekavuutta ja toisteisuutta, mikä hämärtää kokonaisuuden kirkkautta, mutta paljon kuuluu Leenan omaa ääntä. Osa päiväkirjoista on kadonnut, 1980- ja 1990-luvuista ei juuri ole tietoa. Minä muistelen kuulleeni hänestä jo silloin, nähneenikin hänet Helsingin keskustassa: oletan Leenan aloittaneen reissuilunsa pienessä mittakaavassa paljon ennen vuotta 2002 ja kotitalon menetystä. Ainakin avioliittonsa aikoina hän asui Tapiolassa ja "katoili" jo tuolloin. Jokin veti tien päälle, pois seinien turvasta. Säilyneet päiväkirjat ovat SKS:n arkistossa.

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena. Naiskulkurin tarina. Pro Bono -kustannus (omakustanne) 2025. 

Hyppäys kauemmas, ajanjaksolle 1800-luvun lopulta seuraavan vuosisadan alkupuolelle. Elin syntyi vuonna 1887 Daniel ja Hedvig Jacobssonin kolmesta lapsesta keskimmäisenä, isosisko Fannyn jälkeen ja ennen Oskaria. Lasten elämää leimasivat jatkuvat asuinpaikkojen muutokset.  

Äiti Hedvig oli muuttanut alunperin Teerijärveltä torpan köyhyydestä Pietariin, josta kommentoi kirjeessä serkulleen: "Vaan ei ollu elämä helppoo Pietarissakaan, ainakaan aluksi. Työtä sieltä kyllä löytyi ja tuo Daniel ja tulipahan sekin paikka nähtyä." 

Daniel teki jo Pietarissa - jossa perhe perustettiin - konepajatöitä ja sai hyvän työpaikan Ohion Newarkista masinistina ja lokomotiivien rakentajana, joten Amerikkaan muutettiin, ensin Daniel, parin vuoden kuluttua Hedvig ja lapset: he olivat odotelleet muuttoa Suomessa. Elin oli tuolloin kuusivuotias, ja kielen opettelu ja ystävien saanti otti aikansa. Hedvig haikaili Suomeen ja paluumuuttoakin kokeiltiin, muttei se sujunut. Newarkiin palattiin, ja oltiin kuin muualla ei olisi oltukaan.

Tyttöjen (Oskar oli vielä pieni) vastustuksesta huolimatta Jacobsonit muuttivat sittemmin Viipuriin. Jälleen oli sopeuduttava uuteen paikkaan, kouluun, kavereihin. Kun Viipuri oli jo kotoinen, perhe muutti isän työn perässä jälleen, nyt Tampereelle. Daniel teki hienoa uraa veturien valmistuksessa, mutta oliko hän jotenkin levoton? 

Tampereella Elinistä kasvoi nuori nainen. Hän tapasi Paavo Granön, papinpojan, ja nuoret kihlautuivat. Ilon siitä syrjäytti suuri suru, sillä Fanny-sisko menehtyi aivokalvontulehdukseen. Häät pidettiin hätäisesti, Paavolla oli kiire lähteä Siperian Omskiin isänsä toiveesta: tämä halusi Paavon jatkavan työtään kirkkoherrana paikallisessa seurakunnassa. Elin ei ilahtunut, mutta seurasi kuuliaisesti rakasta miestään. Taas oli muutto edessä! Ja kauas, pelkkä junamatka kesti viikon. Siperiasta Elin ei enää muuttanut mihinkään, vaan perhe eli ja kasvoi siellä Elinin varhaiseen kuolemaan saakka.

Tulipa tylsä selostus Elinin vaiheista. Koin hankalaksi hahmottaa faktat tarinan lomasta, joten kaaren selventämiseksi ne piti sihtailla erikseen. Lukujen alussa on kyllä vuosiluvut, mutta ehkä myös pääsisältö olisi ollut hyvä mainita luvun johdannossa. Tai lisätä täydentävä sisällysluettelo. Mukana on onneksi henkilölista, tosin siitä puuttuu osa tekstissä mainituista henkilöistä, koska se on rajattu Elinin elinaikaan. 

Mutta kirja ei ala Elinistä, vaan jo vuodesta 1859. Suomalainen mies on humalassa tullut tappaneeksi toisen ja tuomitaan vankeuteen Siperiaan. Tapauksen käsittelyä ja raakaa matkaa vankeuteen kuvataan Elinin elämästä kertovien kirjeiden lomassa. Elinin ja hänen läheistensä kirjeitä on oikeasti olemassa, mutta kirjailija on ymmärtääkseni käyttänyt mielikuvitustaan niin niiden sisällön kuin täydentävän tarinan luomisessa. Biofiktiota siis. Siperiaan karkotetun yhteys Eliniin selviää loppumetreillä.

Kahden tarinan yhdistäminen toimii, vaikka kokonaisuutta pidin hieman vaikeatulkintaisena faktanseurannassa ja suuren henkilömäärän vuoksi. Mutta onhan Elinin elämä melkoinen seikkailu ja omanlaisensa kohtalo! En ihmettele, että kirjeet löytänyt ja mennyttä aiemminkin kirjoissaan tutkinut Tolonen innostui luomaan hänestä tarinan, joka sisältää paljon historiaa ja ajankuvaa niistä kiinnostuneille, henkilöitään koskevia lehtileikkeitä myöten. Iso työ on tehty, hahmojen toimet ja reaktiot ovat uskottavia. 

Jäin miettimään, tekikö Elin hyvän ratkaisun lähtiessään Siperiaan vai oliko hänen todellisuudessa pakko lähteä. Ja hämmästelen tuon ajan matkustusta, johon lähdettiin reippaina hankaluuksista huolimatta. Lähde- ja inspiraatiolista kirjan lopussa antaa kiinnostuneille vinkkejä tutkia itse lisää. 

 

Mai Tolonen: Elin. Warelia 2025. Päällys Markku Yli-Erkkilä. 

 

Pierre Lemaitre: Säteilevä tulevaisuus

Lemaitre-ylistys on jälleen paikallaan. Yhtä koukuttavaa kirjoittajaa ei lie toista! Kirja liimautuu sormiin niin, ettei siitä pysty irrottaumaan kuin pakon edessä. 

Jatkamme Pelletierin perheen parissa. Kauhuperhe, sanoi joku arviossaan. Eräänlainen aikansa tuote, sanoisin minä, tosin kauheita tapahtumia ei lukija voi välttää. Mutta ei myöskään naurua, liikutusta, noloutta, jännitystä ja kiihkeää halua saada tietää lisää perheen tarinasta, nyt 1950-lopun lopulla.

Libanonissa, Beirutissa, 1920-luvulta asti asuneet vanhemmat Louis ja Angèle muuttavat Ranskaan, kun Lähi-idän tilanne muuttuu: Ranskan-vastainen mieliala leviää, siirtomaavaltajäänteet ja -jännitteet aiheuttavat kahakoita.

Louis tekee ripeän ratkaisun, myy Beirutin-tehtaansa ja ostaa ison kartanon Pariisin liepeiltä. Miten käy perheen sisäisen dynamiikan nyt, kun vanha pari on samassa maassa kuin heidän Ranskaan jo aiemmin muuttaneet kolme aikuista lasta perheineen? 

"Hélenè pelkäsi, että äiti ahdistelisi häntä ikuisilla lastenhoitoneuvoillaan. François pelkäsi, että samassa maassa asuessaan isä hukuttaisi hänet 'elämänohjeisiinsa'. Geneviève puolestaan varoitti Jeania: - Vanhempasi palaavat tänne, koska he ovat vanhoja! Jos he kuvittelevat, että minä aion rueta paapomaan heitä, he erehtyvät pahan kerran! Varsinkin nyt kun Venus on siirtymässä Leijonaan... Minä tiedän kyllä mistä puhun!"

Genevièven ei kukaan odota paapovan edes tytärtään Colettea, joka on ollut turvallisesti isovanhempiensa kasvatettavana. (Hämmästyttävää kyllä, nuorempi lapsi Philippe on äidilleen täydellinen, virheetön. Jotain on pielessä tässäkin kuviossa?) Jean iloitsee saadessaan tyttären lähelleen, mutta Coletten ja hänen äitinsä välimatka kutistuu huolestuttavasti. Pelkoon on syytä. Mutta Colette on sentään Louisin lapsenlapsi, joka on perinyt selviytymistaitoja.  

Siinä missä edellisessä kirjassa puhuttiin paljon Hélenèstä, nyt keskitytään Françoisiin. Intomielinen totuuden puolustaja ja toimittaja joutuu erikoiseen tilanteeseen, nimittäin valehtelemaan, jopa rakkaalle vaimolleen. Sillä mies ajautuu Ranskan tiedustelupalvelun tehtävään, jossa omien vakooja on saatava pois rautaesiripun takaa Prahasta. Sinne lukijakin joutuu tehtävän myötä. Jos homma ei muuttuisi oudoksi, se olisi ihme, kun tästä perheestä on kyse. 

Françoisin pikakoulutuksessa agentiksi hänen on opeteltava muutama lause tsekkiä - ja iloksemme myös suomea!

"- Minkä ihmeen takia?
Asia kuulosti kovin oudolta.
- Koska kukaan ei ymmärrä suomea! Jos te jossakin tilanteessa haluatte häipyä seurasta tai karkottaa jonkun, joka tuppautuu puhumaan, esittäkää suomalaista. Se on varma konsti.
Françoisin oli pakko hymyillä."

Tuttuun tapaansa Lemaitre esittelee joukon kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tiedustelupalvelun Georges Chastenetin. Louis puolestaan joutuu sydänvaivojen vuoksi sairaalaan. Vivahteita vihaava Sisar Ursule ilmoittaa perheelle, että "isänne juttu ei näytä hyvältä. Ei yhtään hyvältä." (Ja kertoja toteaa olevan hyvä, että sisar on tehnyt nunnalupauksen eikä valinnut psykologian opintoja.) 

Kirja on täynnä nopeita käänteitä ja yllätyksiä: koskaan ei voi arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lemaitrelle tyypillinen piirre sekin. Henkilöt joutuvat tekemään päätöksiä vauhdissa, joskus jopa onnistuneesti.

Säteilevä tulevaisuus on Suuri maailma -sarjan kolmas osa, jonka loppu vihjaa seuraavaan, joka on luvassa. Vanhimman aikuisen lapsen, Jeanin, elämästä sarjan lukijat tietävät enemmän kuin kukaan perheenjäsenistä. Mutta tuleeko kaikki jatkossa julki? Miten pärjää Colette ja kuinka hulluksi Geneviève voi tulla? Monia kihelmöiviä kysymyksiä herää. 

Lemaitren kirjojen listaus tässä. 

Pierre Lemaitre: Säteilevä tulevaisuus (Un avenir radioux). Docendo 2025. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings.

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Alice on teini vuonna 1976. Kirja kuvaa tuota kuohuttavaa henkilökohtaista ajanjaksoa ja samalla yleisemmin aikaansa: kirjailija on sanonut halunneensa tutkia sitä, miten maailmamme on kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on. Kunnianhimoinen hanke, jota on luonteva lähteä purkamaan vuosista, jolloin nykyiset noin kuusikymppiset aikuiset muodostivat maailmankuvaansa. Vuosista, jotka me itse pystymme jotenkin muistamaan. 

"Olemme myös erään aikakauden lopun kynnyksellä. Kaikki, mitä sen jälkeen tulee, porisee jo kulisseissa." 

Alicen tavoite on olla "lukeva ja kirjoittava ihminen", sama tavoite on ystävällä, jota sanotaan Honeckeriksi. Äitinsä Friedan juustotilalla maalla tyttö luki, näytteli harrastajateatterissa, muutti torppaan, hankki töitä, haaveili Pariisista, piti päiväkirjaa, imi vaikutteita kirjoista ja tv:stä, uutisista. Vältteli nuorempaa sisartaan Lilijaa. Tällaista on nuoruus, hienosti tiivistettynä:

"Jonkin aikaa elämä on tätä: ei ole juuria, ei menneisyyttä, ei edes tulevaisuutta. Ei muuta kuin konstruktio, idea tai kajastus kaukana horisontissa missä aurinko ei laske vaan nousee nousemistaan vielä yhtenä kirkkaana ja kauniina kesäaamuna."

Kunnes Alice ei asu täällä enää. Hän muuttaa esikaupungin sievään rivitaloon, jossa joka pihalla on keltainen päivänvarjo, "nukkekotiin", isänsä Maxin luo. Max ja hänen vaimonsa Siri ottavat tytön ilahtuineina vastaan, heidän poikansa Michael ja Jakob, Prinssi, omilla tavoillaan. Teksti vihjaa nukketalon idyllin romahtavan, joskus myöhemmin. Sen saattaa arvata, sillä keltaiset päivänvarjot repeytyvät usein, mutta ne korjataan aina uudestaan. Kunnes ei enää korjata. 

"Mutta odottakaa, emme ole vielä siellä. Olemme yhä edellisessä vuodessa, syksyssä 1976," 

Kirjan aika kulkee vesipyörteenä: se roiskuu usein taakse, välillä eteen, kertaa jo kerrottua, mutta lisää joka kierroksella jotain uutta lukijalle. Ajan ilmiöitä. Itäsaksalainen terrorismi, Amerikan presidentit (ja nyt erityisen ajankohtainen sanonta palatsista, josta tulee sirkus klovnin astuttua sisään), ydinaseiden uhka, Sirin kansainvälinen työ naisten aseman ja rauhan puolesta (muistatko sanan solidaarisuus? tai liennytys?) vauhdittavat pyörrettä, mutta sen ydin on Alice itse, ja hänen läheisensä. Kuten Veronica Seger, teatterivaikuttaja, legendaaristen juhlien järjestäjä, joka antaa kirjoitusopastusta. Alice ei ole maailman näkyvin toimija, vaan tarkkailija, hänhän on kirjoittava ihminen; haave alkaa muodostua todelliseksi romaanitekstiksi. "Eikä hän kerro siitä kenellekään. Se on yksityistä."

Runsas, polveileva, värikäs teksti haastaa lukijaa. Kertomus Alicesta ja hänen romaanitekstinsä limittyvät niin, että lukija ei aina muista, kumpaa lukee, mikä on ehkä tarkoituskin. Kirjoittamisesta puhutaan paljon, ja kirjallisuusviitteiden suuri määrä luo ajankuvaa ja tuo lohtua jotain niistä tuntevalle: Doris Lessing. Moby Dick. James Joyce ja hänen tyttärensä. Ja monia muita, en tunne kaikkia, kuten Bellowia, jota Honecker lukee: "Thea had perfect life." Ei sillä, että Shakespearea tai Keroucia olisi unohdettu. Taitavat olla enemmän poikien juttuja, ainakin Prinssi intoilee Hamletista ja On the Roadista. 

Ja musiikki Bowiesta Sex Pistolsiin, Velvet Undergroundiin ja Abbaan. Englanninkieliset lauseet olivat yksi 1970-luvun tapa ihailla Amerikkaa, niitä heitellään keskusteluissa huoletta mutta on valittu kirjaan harkitusti. Creepy crawling. Max puolestaan intoilee valokuvauksesta, se on hänen juttunsa. Sirin lisäksi tietysti. 

Tunnelma on välillä nuoren riehakas, hetkittäin lämmin ja rakkaudellinen, usein jotain kaipaava ja melkein koko ajan uhkaava: tulevaan katastrofiin viittaillaan. 

"Mutta viis siitä kaikesta nyt. Se on tulevaisuutta josta emme voi tietää mitään, emme ainakaan nyt."

Kirjan nimessä on sekä Fagerholmin että Alicen kirjan nimet, tai yksi jälkimmäisen työnimi. Eristystila viittaa kidutusmuotoon, jota sovellettiin muiden muassa Ulrike Meinhofiin: kaikkien ulkoisten ärsykkeiden poistaminen vankeudessa. (Siinä käy vangille huonosti.)

"Meidän kaikkien, naisten ja miesten, oli ratkaistava kysymykset ihmiskunnan eloonjäämisestä, kun ja jos haluamme jatkaa elämäämme. Entisenlainen politiikka ja ideologiat eivät enää riittäneet, ja sitä tajusi että niin kovin suuri osa omasta ajattelusta ja tekemisistä oli perustunut uskoon - mutta mitä tapahtuu kun lakkaa uskomasta?"

Juonivetoisuutta etsivälle kirja ei sovellu, ajan pyörteisyyden ja toistojen ja sisätarinan (Alicen romaanin) vuoksi. Olen lukenut joskus samalla aikapyörretekniikalla kirjoitetun kirjan - sille lienee olemassa jokin alan termi? - mutta kokemus oli kevyempi, ilmavampi. Fagerholmin teos on niin täynnä painavia lauseita ja kappaleita, että sen lukeminen on raskaampaa, mutta tekstiä voisi siteerata loputtomiin. Ja koska asioita jää auki, myös suunnitellut jatko-osat on luettava.

"Mutta kuten sanottu: tämä tarina tulee olemaan yhä tärkeämpi jälkeenpäin. Sitä pohtii läpi elämän. Kuin vastausta vailla olevaa kysymystä, joka seuraa mukana: tämä elämä, tällainen elämä, mitä se tarkoittaa, mitä se oikeastaan tarkoitti?" 

Suoraan sanoen Fagerholmin kirjoitustapa ole koskaan ollut minun juttuni, mutta Finlandia-voiton jälkeen päätin tämänkin lukea, jotta kaikki kärkiehdokkaat tulivat luetuiksi. Eikä harmita, onhan kirjailija makuasioista huolimatta ammattimainen ja osaava, Maija Vilkkumaan valinta kunniakas. Onnea Finlandia-voittajalle ja kaikille ehdokkaille! 

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia. (Döda trakten / Kvinnor i revolt.) Suomennos Hannimari Heino. Teos ja Förlaget 2025. Kansisuunnittelu Sanna Mander.

Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.