Risto Isomäki: Krakenin saari

Olisipa tämä kirja ollut olemassa jo ennen nuoruuden Teneriffan-matkaa. Nyt tiedän, miten merkittävä paikka saaren rannikko on maailman ekologialle. Siellä on tavattu erittäin harvinaisia meren eläviä, ja Isomäki tuttuun tapaansa kertoo asioista niin uskottavasti ja tieteeseen pohjautuen, mielikuvituksellaan ja kannanotoillaan tarinaa maustaen, että jälleen kerran lukija on ällikällä lyöty.

Meribiologi Martti Ritola työskentelee Azorin saarilla ja iloitsee ammatinvalintaansa.

"Häntä olivat aina kiehtoneet kaikki ne muut elävät, tuntevat ja ajattelevat olennot, jotka jakoivat planeetan ihmisten kanssa. Jotka kaikki aistivat ja hahmottivat saman tilan aivan eri tavalla kuin ihminen."

Seitivalasta Martti pitää hetulavalaiden kuningatterena. 

"Seiti- ja sillivalas olivat joka tapauksessa varmaankin kaikkein hirvittävimmät ja tehokkaimmat maapallon biosfäärin koskaan tuottamat tappokoneet. Ne olivat musertavan nopeita ja ylivoimaisia suhteessa saaliseläimiinsä..."

Rausku on yksi lajeista, joilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa. Se voisi yhtä hyvin olla kotoisin vaikka toisesta galaksista, miettii Martti.

"Oudosta ulkönäöstään huolimatta rausku vaikutti uteliaalta, älykkäältä ja ystävälliseltä. Sitä oli hyvin vaikea ajatella kalana. Rauskut olivat ennemminkin kuin suunnattomia, monen sadan kilon painoisia lintuja, ja oli jonkin verran todistusaineistoa siitä, että ne saattaisivat olla lähes yhtä älykkäitä kuin linnut. Vaikka kaloja ne tietysti silti olivat. Se oli hyvä muistutus siitä, miten vaarallista eläinten yksiviivainen luokitteleminen tiukkiin kategorioihin oli."

Mutta Martin miellyttävä mietiskely katkeaa äkisti, kun hän saa naisystävältään, merivoimalaitoksia kehittävältä Camillalta kutsun saapua heti Portugaliin. Sillä Teneriffan rannikolla on tehty merkillisiä havaintoja. Ja tästä alkaa seikkailu! Siihen liittyy sukellusveneitä ja kilometrien syvyisiä sukelluksia, kansainvälisiä tutkijoita - kuten meksikolainen Isabella, Martin ex-tyttöystävä, joka saa Camillan kihisemään mustasukkaisuudesta - huipputekniikkaa, uudenlaisia energiantuotantomuotoja, mafiaa ja kyllä, tuntemattomia lajeja. 

Jos olet lukenut Isomäen Con ritin, tiedät jo jotain siitä, millaiset oliot ovat kirjailijaa viimeksi tarinoihin innostaneet. Myyttiset tai ehkä sittenkin todelliset merihirviöt, joista kirjan esittely sanoo:

"Jättiläiskalmari eli viikinkien Kraken on ensimmäisen kerran kuvattu lajina juuri siellä, ja suurin osa kaikista maailman jättiläiskalmareita koskevista havainnoista tehdään edelleen joka vuosi juuri Teneriffalla."

Onko tosiaan niin, että maapallon biosfäärissä on eniten elämää valtamerissä? Ainakin se on totta, ettemme tunne kaikkia eläinlajeja tai valtamerien ekosysteemejä vimmaisesta teknologisesta kehityksestämme huolimatta, joten syvyyksissä voi elää mitä vain. Martti sanoo siellä olevan toisen todellisuuden,

"...jota emme koskaan kohtaa. Mutta joka voi olla, monella eri tavalla mitattuna, vielä kovin paljon suurempi ja merkittävämpi kuin oma maailmamme. Ikään kuin maapallon hallitseva todellisuus.
Camilla katseli rannan valomerta. Valot tuikkivat ja elivät, ilma väreili lämpöä ja kosteutta, vaikka aurinko oli laskenut kauan sitten.
- Maapallon...hallitseva todellisuus? hän kysyi.
Martti nyökkäsi.
- Mitä sinä tuolla tarkoitit?
Martti ei vastannut suoraan vaan heitti Camillalle oman kysymyksensä.
- Jos joku kertoisi sinulle, että hei, me olemme erehtyneet, ihminen ei taida ollakaan maapallon runsaslukuisin suurikokoinen eläinlaji, vaikka me olemme aina luulleet niin... mitä sanoisit?
- Sanoisin että ihminen, joka väittää jotakin sellaista, on päästään vialla.
- Niin minäkin olisin vielä jokin aika sitten ajatellut, myönsi Martti. - Mutta, niin epäuskottavalta kuin se ehkä kuulostaakin, ihminen joka sanoisi niin... olisi todennäköisesti oikeassa."

Ehkä sittenkin hyvä, ettei kirjaa ollut matkani aikaan tehty. Uiminen olisi saattanut olla liian jännittävää! Loppusanoissa Isomäki kertoo tarkemmin tietolähteistään ja siitä, mikä kirjassa perustuu todelliseen tietoon ja miten meriä maailmalla suojellaan tai pitäisi suojella: Azoreilla tämä on hoidettu hyvin. Ekoturismistakin puhutaan. 

Kenelle: Luonnon ystäville, merta rakastaville, matkustaville, seikkailusta nauttiville, faktan ja fiktion sekoitusta sietäville, jännitystä etsiville, tieteen saavutuksia ja sen ideoita ihaileville.

Kirja on yksi vuoden 2025 Johtolanka -palkinnon ehdokkaista. Voittaja julkistetaan 3.2.2026.

Risto Isomäki: Krakenin saari. Into 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Virginia Woolf: Vuodet. Klassikkohaaste 22.

Vuodet ei ollut tuttu teos Woolfilta kuuluisien Mrs. Dallowayn (uutta Rouva Dalloway -käännöstä en ole lukenut) tai Oman huoneen tapaan, mutta kolahti minuun mainittuja kovemmin: kerrassaan hurmaava kirja!

Se kertoo eversti Pargiterin perheestä Lontoossa alkaen vuodesta 1880. Seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa, kasvaa tarinassa aikuisiksi, iäkkäiksi saakka, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Päivät, vuodenajat, vuodet, elämät... Ne kulkevat ja kieppuvat lukijan silmien edessä vääjämättömästi ja vastustamattomasti. Kuin kaikki olisi satunnaista tai äärettömän tärkeää, elämää eläessään ei sitä voi tietää. 

Vaikka aika kulkee kirjassa kronologisesti, henkilöiden ajatukset, muistot ja toisiinsa liittyvät tapahtumat muodostavat elävän mosaiikin, jonka jokaisella pienellä palalla on tausta ja merkitys. Tajunnanvirta soljuu vaivatta, lukijan uteliaisuus pysyy herpaantumattomana, kun hänet yllätetään vaikkapa aloittamalla uusi kappale sanoilla: Juhlat majalla olivat ohi. Mitkä juhlat, missä ollaan, mitä nyt tapahtuu...

Luulen, etten kahdellakaan lukemisella huomannut tarkastella jokaista palaa riittävän huolella. Silti sain kiehtovan kuvan henkilöiden maailmasta ja luonteesta sekä heidän välisistään suhteista. Niiden kehittymistä oli antoisaa seurata, samoin sitä, miten tietyt sisarukset muistuttivat toisiaan tai vanhempiaan ja kuka taas oli täysin erilainen. 

"Jokaisella takapihalla, viimeisiä harvoja pelargonioita suojaavien muratintäyteisten muurien nurkissa, lehdet oli koottu kasoiksi, joita kiivaat liekit nakersivat hampaillaan. Tuuli tuiversi savun kadulle, aamulla auki oleviin salin ikkunoihin. Oli näet lokakuu, vuoden syntyaika.
Eleanor istui kirjoituspöytänsä ääressä pidellen kynää kädessään."

Lisäksi mukana on serkkuja ja ystäviä sekä vahvasti Lontoo, sen kadut ja säät, koko ympäristö niin näyttämönä kuin kohinana taustalla. 

"Strandin metakka, sekamelska ja laajuus hyökyivät hänen ylleen ja huojensivat häntä. Eleanor tunsi avartuvansa. Ulkona oli yhä valoisaa, ja kiireisen, kuohuvan ja kaoottisen elämän myllerrys riensi häntä kohti. Tuntui kuin jokin olisi riistäytynyt vapaaksi - sekä hänessä että maailmassa."

Kuulostaa sekavalta ja mahdottomalta vain 449-sivuisessa kirjassa, mutta tarinaa on silti helppo seurata, sillä Woolf kutoo kaiken kokoon mestarillisesti. Teksti ja juoni etenee riuskasti tarpeen vaatiessa, mutta pysähtelee hetkiksi ihmistensä pohdintoihin. Turhaa ei ole, vaikka pienetkin asiat pulpahtavat pinnalle ajan virrassa. Martinin äidilleen antama mursunmuotoinen harja. Morrisin kuluneet kengät. 

"Mutta hetken se kaikki tuntui Kittystä joutavalta, pinnalliselta ja typerältä. Tavallinen opiskelija lakissaan, kaavussaan ja kasa kirjoja mukanaan näytti hölmöltä. Ja mahtipontiset vanhat ukot liioiteltuine piirteineen muistuttivat veistettyjä gargoileja, keskiaikaisia ja epätodellisia. Kittystä tuntui kuin ihmiset olisivat sonnustautuneet näyttelemään jotain roolia. Sitten hän jo seisoi kotiovensa takana ja odotti hovimestari Hiscockin laskevan jalkansa tulisijan ristikolta ja lyllertävän ylös. Mikset voi puhua niin kuin ihmiset puhuvat, Kitty ajatteli, kun mies otti vastaan hänen sateenvarjonsa ja mutisi tavallisen huomionsa säätilasta."

Ajan kuluminen. En kokenut tarinaa surullisena, vaikka jossain sen sanottiin enteilevän kirjailijan itsemurhaa: kirja jäi viimeiseksi, jonka julkaisun Woolf eläessään näki. Haikeana pidin kyllä, mutta myös kauniina ja totena kuvauksena elämästä yleensä ja Pargitereista sen esimerkkeinä omassa ajassaan, jolloin yhteiskunta järisi ja muuttui. Ehkä kirjoittaja oli liian tarkkanäköinen kestääkseen kaiken, tuhannet pienet ja suuret asiat, joilla maailma on täytetty. 

Upeasti hän kirjassa tuo esiin ajatuksia - omiaan, muiden - ja etenkin kirjallista taituruuttaan. Kieli, tässä suomennoksena, on herkullista luettavaa. Se on arkista, silti kaunista ja eloisaa, rytmiltään elämänkaltaista, se kulkee, aistii, pysähtelee ja etenee varoittamatta. Suru on kyllä kirjan loputtua läsnä, siksi, ettemme saaneet lisää mestariteoksia eikä kirjailija ehkä ehtinyt käyttää kaikkea potentiaaliaan. Mitä olisi vielä voinut tullakaan!  

Virginia Woolf: Vuodet. (The Years, 1937). Savukeidas 2013 / Rosebud Books 2025. Suomennos Ville-Juhani Sutinen. Ulkoasu Tex Hänninen. 

Liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden klassikkohaastetta 22 (logo Niina Tolonen). Lue kuvaukset muiden lukemista klassikkokirjoista haasteen koonnista. 

 #klassikkohaaste

Klassikkohaaste 22, koonti

 

Miten hieno lista klassikkoja haasteesta kasvoi! Klassikkohaasteen kierrokselle 22 osallistui 28 kirjoittajaa ja 29 kirjaa. Suuri kiitos klassikoita lukeneille ja lukemastaan postanneille! 

Tässä postauksessa on koonti osallistuneista ja linkki luettuihin klassikkokirjoihin kunkin blogissa. Laitathan linkkisi kommenttina alle tai minulle muun kanavan (fb, insta, meili) kautta. 

Ennakkotietojen perusteella etenkin brittikirjallisuus kiinnosti, mutta mukaan luvattiin myös jotain kotimaista, jotain ranskalaista, hieman amerikkalaista sekä itäaasialaista. Miten lukuaikeet toteutuivat? Sen näet päivittyvästä listasta alla. 

Suosituin kirjailija oli Virginia Woolf, jonka oli valinnut neljä kirjoittajaa, minä muiden joukossa. Syy lienee uusien käännösten, jotka ovatkin mahtavia ja tervetulleita. 

Lista toimii myös aiempien koontien tavoin innoituksena klassikoiden lukuun, omaksi iloksi tai seuraavalle yhteiskierrokselle. Sen numero on 23, ja postaukset julkaistaan 31.7.2026. Haasteen  käynnistää ja koostaa Gregorius blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta. 

Sometunnus #klassikkohaaste. 

Luetut klassikot ja jutut:

Tarukirja: Robert Louis Stevenson, Aarresaari
Kirjamies: Virginia Woolf, Rouva Dalloway

Sanoja elämän sivuilla: Richard Adamson, Ruohometsän kansa
Jotakin syötäväksi kelvotonta: Benedicta Idefelt, Viipurista Vatikaaniin

Ankin kirjablogi: Agatha Christie, Idän pikajunan arvoitus

Kirjasähkökäyrä: L M Montgomery, Sininen linna

Tuulevin lukublogi: William Shakespeare, Loppu hyvin, kaikki hyvin

Ja kaikkea muuta: Virginia Woolf, Kiitäjän kuolema

Tuijata: Aldous Huxley, Uljas uusi maailma
Donna Mobilen kirjat: Louis-Ferdinand Celine, Niin kauas kuin yötä riittää

Kirjaluotsi: Thomas Hardy, Under the Greenwood Tree

Luettua elämää: Herman Melville, Moby Dick
My Book Carousel: Rudyard Kipling, The Jungle Book
Kirjakaapin kummitus: Daphne du Maurier, Rebekka
Kirsin konttuuri: Han Suyin, Päivien kimallus

Tommin ja Tainan aarrearkku: Mary Shelley, Frankenstein

Tommin ja Tainan aarrearkku: James Joyce, Dublinilaisia
Prosperon kirjat: Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus - A Harlot High and Low
Kirsin Book Club: Albert Camus, Putoaminen

Tekstiluola: Nathanael West, Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

Hemulin kirjahylly: Volter Kilpi, Alastalon salissa
Kartanon kruunaamaton lukija: Seicho Matsumoto, Tokyo Express
Amman lukuhetki: Eino Leino, Helkavirsiä

Kirjahamsterin lukuvinkit: A. A. Milne, Nalle Puh
Kirjan pauloissa: Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi
Reader why did I marry him: Virginia Woolf, Rouva Dalloway

Yöpöydän kirjat: Jacqueline Harpman, En ole koskaan tuntenut miehiä ja Marlen Haushofer, Seinä

Kulttuuri kukoistaa: Virginia Woolf, Vuodet

Niina Niskanen: Harakanmuna

Suomen menneisyydestä riittää kirjoitettavaa: jatkuvasti hämmästelen sitä, miten moneen kertaan kuultuja tapahtumia voi katsoa aina uusin silmin ja tehdä niistä raikkaita tekstejä, kuten nyt Niina Niskanen. Hän kertoo köyhän kodin lapsista Elliidasta ja Amildasta, jotka joutuvat hyvin nuorina lähtemään töihin maalta kasvavaan kaupunkiin, Helsinkiin, vuonna 1915.

Junantuomat ihmettelevät ihmispaljoutta, hevosrattaiden ja sotilaiden määrää, ja Milda-isosisko yrittää olla toljottamatta maalaisesti. Hänelle on luvattu palveluspaikka, jonne veli Helge tytön vie - kun veli lopulta löytyy. Milda on kiukkuinen siskolleen, jota sanotaan Leluksi. Lämpimästä sisarusrakkaudesta ei ole tietoakaan: isosisko yrittää päästä pienemmästään eroon, on aina yrittänyt. Lelu on vielä lapsi ja tottunut olemaan outo, alituisesti moitittu, mutta muitakaan hänellä ei ole kuin Milda.

"Minä tyhmätär rumukka risalelu seison siinä pitkään jalat kylminä ja suu raollaan, ja pikkuharakka kiipeää olkapäälleni ihan hiljaa kaikki sulat pörhössä, nokka kiiltävänvalppaana."

Valmaan tutustuminen auttaa Lelua, jonka pää toimii toisin kuin useimmilla ja usein särkee. "Miksi miksi miksi. Olen näin kauhea. Miksei kipu lopu koskaan. Haisuräsy ja rumukka ja väärä, ihan turha."

Työtä hänkin saa henkensä pitimiksi ikää isommaksi valehtelemalla. Arki on karua ja nälkäistä, mutta tytöt pärjäilevät, tekemistä pelkäämättöminä. Mielessään Lelu elää omissa maailmoissaan eikä tiedä elämisestä edes perusasioita. Niinpä hän on otollinen hyväksikäytölle. Ei palvelijan ja herrasväen välinen juopa jälkimmäisten vapauksineen ole kenellekään naiselle vieras asia.

"Lyön itseäni rintaan ja vatsaan,  katson itseäni niin kuin Milda katsoisi tai niin kuin äiti katsoi, vaihdokaspenikka revi itsesi kahtia. En luule olevani mikään, lupaan että en."

Helsingin esittely saattaa tyttöjen tarina. Ja ajan isojen tapahtumien: jälleen tsaari syöstään vallasta, jälleen syttyy punainen lyhty Hakaniemeen työväentalon ikkunaan, jälleen ryöpsähtävät vihat ja veret ja syntyvät surut ja traumat, joista pyristelemme irti edelleen. Tapahtuvatko pahimmat teot silti piiloissa ja varjoissa? 

"Lelu se oikeastaan todellinen peto oli eikä tämä kaupunki. Se näännytti kaikki, jos sen yhtään päästi lieastaan."

Tarinaa kertoo Milda tarkkaavampana, aikuisempana, myös itsensä ulkopuolisten tapahtumien kertojana; Lelu tyylillään, päänsä ja mielensä vankina. Arvostan ratkaisua: vaikka aineksia voisi olla useampaan näkökulmaan, kirjailija on pitäytynyt vain kahteen. Ja se riittää mainiosti, romaanin näkökulmien runsaus voi olla väsyttävää luettavaa.  

Komea ja eläväinen suomen kieli on kirjan suola. Arvostan myös vakavaa aihetta, tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä, joka lienee ennen ollut maan ja maailman tapa muttei täysin kadonnut: jokainen nainen varmasti tunnistaa tilanteita, joihin yksin kulkevana saattaa joutua, kuten tytöt kirjassa.

Yhteiskunnan muutos ja kaupungistuminen ovat siinä kiivaassa alussaan, mutta tarina ei kannattele ihanaa nostalgiaa, päinvastoin. Noista ajoista on onneksi edistytty, mutta nykypäivänä herää pelko siitä, miten kauan saamme hyvän kehityksen pitää, kun maailma kertoo muusta kuin tasa-arvon ja väkivallattomuuden vähenemisestä. 

Tasokas historiallinen romaani aloittaa uuden Palvelijattaret-sarjan.  

Niina Niskanen: Harakanmuna. Otava 2025. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio

Alexander Stubbin kirja on asiallinen ja tiivis katsaus maailmanjärjestykseen tänä aikana, niin yleisesti kuin hänen omien päätelmiensä kautta. Jopa niin asiallinen ja tiivis, että piti lukea pikku pätkissä, jotta kaiken ehti sulatella ripeästä tahdistaan tunnetun ajattelijan mukana. 

Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä." 

Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä. 

Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan. 

"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."

Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?

Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan. 

Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-studiossa sanoi.) 

"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."

Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliseen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.

Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa. 

Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa. 

Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin! 

Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen." 

Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta." 

Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio. (The Triangle of Power. Rebalancing the New World Order). Otava 2025. Englanninkielisestä originaalista suomentanut Kyösti Karvonen. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Ristiriitaisia tuntemuksia herätti tämä teos, nimestä alkaen: luulin sitä jonkinlaiseksi ekoromaaniksi. Mutta ehtaa historiallista romaania kirja edustaa ja antaa tietoa menneestä Suomesta, kuten kirjailijan hieno esikoinenkin, Tuhkaan piirretty maa. Myös sitä seurannut Meren muisti on erinomainen, ajankohtaisemmalla aiheellaan.

Puuntappajissa on kaksi kertojaa ja kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa ollaan sisällissodan ajassa Saimaan sairaalasaarella. Lääkäri Ulpulla on vankka kokemus hoitotyöstä haastavissa olosuhteissa, kuten Venäjän Punaisella ristillä, jossa hän oli tavannut muun muuassa tsaarin tyttäret Tatjanan ja Olgan ja suhteidensa kautta kenraalimajurin. Mies omistaa nyt saaren sairaaloineen, jossa Ulpu haluaa tarjota sairaanhoitoa naisille ja lapsille, puoluekannasta riippumatta. Hänellä on tiukat kriteerit henkilöstölleen, vaikka pätevistä on pulaa. Kun kenraalimajurin lähettämä uusi kätilö, Agda, saapuu, Ulpu ei ilahdu.

"- Minä en hyväksy punikkeja, sosialisteja tai alinta kastia ylimalkaan työntekijöikseni, sanoin jäätävästi, kun hän astui ovensuuhun. - Mutta minä annan sinun auttaa tämän kerran. Minä määrään, mitä saat tehdä ja mitä et. Ja sinä tottelet minua, ymmärrätkö? Tämä ei ole leikin asia, sanoin.
- Ei olekaan, hän vastasi."

Myöhempi aikataso on 1930-luvun alkupuoli. Tarinaa kertoo pääkaupungissa Etsivälle keskuspoliisille, Valpon ja Supon edeltäjälle, työskentelevä etsivä. Tuona vainoharhaisena aikana kaikkia epäiltiin jostain, vähintään bolševismista ja valtiolle vaarallisesta toiminnasta. 

"Jotteivat nyt mene jyvät ja akanat sekaisin, haluan tarkentaa, että etsivän työ on pääasiassa tiedon ja todistusaineiston keräämistä. Etsivänä haen todisteita, onko jotain tapahtunut vai ei. Voidaan sanoa, että minä etsin silloin totuutta. Se mitä totuus on, on sitten täysin toinen asia."

Etsivän poliittiset näkemykset ovat erikoiset, eivät suinkaan niin suoraviivaiset kuin luulisi. Virallinen tehtävä on kuitenkin "etsiä ja havainnoida vihaan kasvaneita naisia ja lapsia", kuten punaorpoja. Havannointi kohdistuu myös Ulpun sairaalaan. Mutta etsivällä on muitakin motiiveja olla siitä kiinnostunut.

Paljon kiinnostavaa asiaa, juonenpätkiä ja yksityiskohtia, joiden kaikkien mukanaolon syytä en hahmottanut, ja pidin kahden kertojan rakennetta epätasapainoisena: Ulpua liian vähän, etsivää paljon. Monenlaisia vihjeitä viljellään, eikä kaikkien arvoitusten ratkaisuja avata. Ärsyttävää lukijalle, joka tuntee jäävänsä ilman täydellistä palkkiota, vaikka keskeisten hahmojen suhteet ja päätapahtumat avautuvat. Ehkä. Kaverini sanoi arvanneensa erään olennaisen seikan etsivästä jo pian; itse en tehnyt niin, joten en ehkä vain tajunnut kaikkia hienovaraisia vihjeitä. Etenkin eräs sivuhenkilö jäi vaivaamaan kovasti, niin minua kuin etsivää. Asiaan liittyy myös ortodoksipappi ja pieni, hylätty kirkko sairaalasaarella.

Tunnelmat ovat raskaita, jopa trillerimäisiä, ajankohtien mukaisesti. Sairaalatyöstä ja synnytyksistä saamme yksityiskohtaista kuvausta: verta voi roiskua muissakin kuin sotakirjoissa, jollainen tämä ei ole, vaikka liepeillä. Etsivän pohdinnat maailmantilasta kertovat ajastaan, ehkä varoitukseksi meille:

"Koko Eurooppa on ollut tulessa jo monta vuosikymmentä. Kommunistit ja äärifasistit käyttävät hyväkseen kansalaisten tunteita. He lupaavat kuun taivaalta. He luovat uhkia, joita ei ole, ja tarjoavat aatteellaan pelastusta. Pääsanoma on, että juuri sinä olet paras kaikista ihmisistä ja kaikki paha tässä maailmassa on muiden syytä. Kuten Hitler on kirjoittanut: Jos haluaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan, ei kannata vedota faktuaalisiin seikkoihin, vaan tunteisiin. Totuudella ei ole mitään väliä kun haluaa hallita tulevaisuutta."

Myös etsivä on mielestään paras ja korvaamaton, ilman häntä ja hänenlaisiaan maa, etenkin naiset ja lapset, olisivat "kahta kauheammassa tilanteessa." Kuinka korvaamaton on samaa ryhmää auttamaan pyrkivä lääkäri ja miksi hän tekee sitä, mitä tekee? 

Rautiainen on taitava yhdistämään vahvaa tunnelmaa, mielikuvittelua ja faktoja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, kolmen lukemani kirjan perusteella. Silti Puuntappajat jäi makuuni turhan viitteelliseksi monine vihjauksineen. Ja painetussa kirjassa oli melko lailla kirjoitusvirheitä. Mutta ehkä lukijan uteliaisuuden kutkuttelu ja ajatteluttaminen oli tavoite, ja siinä se onnistuu. Aiempia Petra Rautiaiselta:

Tuhkaan piirretty maa
Meren muisti

Petra Rautiainen: Puuntappajat. Otava 2025. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.